Antti Sorva

Soul in Blue – ihmisluontokuvia

Kuvieni elementit: maa, ilma, tuli, vesi – sekä viides, ihmismieli, joka on luonnon korkein luomus. Eikö metafora siitä ole siis luontokuva? Vai onko luontokuvaa vain ulkoisen näkymän fysikaalinen rekisteröinti? Taide syntyy ihmismielessä – voiko luontokuva ilman viestejä ihmismielestä olla taidetta – tai päinvastoin?

Kuvaan luonnossa ihmisen mieltä: iloja, suruja, haaveita ja haavoittuvuutta. Ihmisen sisäisen luonnon kuville haen fyysisen ja mentaalisen visualisointipaikan ulkoisesta luonnosta. Metodini näyttää muistuttavan Arno Rafael Minkkisen tapaa tehdä omia ”ihmisluontokuviaan”. ”Veistoksiini” käytän maata, ilmaa, vettä ja tulta. Ne yhdessä ihmiskädestä peräisin olevien viitteiden kanssa saavat luonnehtia ”viidettä elementtiä”, ihmismieltä ja ihmisen ajatusmaailmaa – ihmisluontoa. Metaforinen sisältö realistisen fyysisenä näyttäytyvässä ympäristössä korostaa aineen ja hengen samuutta – ihminen ja ihmismieli ovat osa luontoa.

Voisiko luontokuva olla luova kuva, voisiko se ”tehdä uutta olevaksi”? Aktiivisesti luontoa ja luonnonvalokuvaustakin jo poikasena kotiseudullani Saarijärvellä harrastaneena olen joutunut pohtimaan noita kysymyksiä. Kuvatyyppien yhdistäminen voi vaikuttaa ylivoimaiselta, kuin ympyrän neliöimiseltä ja tuo kysymys keinotekoiselta. Sitä se on mielestäni kuitenkin vain ja juuri siksi, että luontokuva on etääntynyt tarpeettomasti taiteesta. Siihen on johtanut kaksi paradigman rajoitetta, jotka tekevät luontokuvasta helposti ulkokohtaisen. Ensiksikin tavoitteita ohjaa ja dominoi liikaa haave tai suorastaan vaatimus dokumentaarisesta aitoudesta – saavuttamaton päämäärä. Toisaalta luontokuvan gamutia kaventaa myös mieltymys eristää ihminen näkymästä kuvassa. Esteettinen elämys ja luontoelämys ovat kuitenkin sukua toisilleen, joten taiteen – ihmismielestä lähtevien kuvien — luulisi saavan näkyä luontokuvan kentässä, vaikkapa vain sen laidalla.