Nelli Palomäki

Elsa ja Viola

Istun ratikassa ja seuraan kahta pientä tyttöä. He näyttävät kummallisen yhdennäköisiltä. Vaikka tytöt leikkivät keskenään, on heidän kasvoillaan surullinen ilme. Edes suurin nauru ei muuta kasvojen vakavuutta. Sisarukset jäävät mieleeni pitkäksi aikaa. Muutaman kuukauden päästä näen heidät uudelleen, nyt äitinsä kanssa. Päädyn ottamaan muotokuvan Elsasta ja Violasta heidän kotonaan. Sullon tytöt yhteen suureen tyllihameeseen, jotta saan heidät pysymään mahdollisimman lähekkäin pidemmän aikaa. He istuvat vakavina vierekkäin ja näyttävät samalta kuin kuukausia aiemmin. Minua huvittaa tuo vakavuus, samalla siinä on jotakin surullista.

Etsin täydellistä valokuvaa, mutta se karkaa. Muotokuva on lopulta aina erilainen kuin odotin. Toiset kuvat yllättävät vahvuudellaan, toiset tuottavat vain suuren pettymyksen. Pettymys kuitenkin kannustaa jatkamaan. Jännitys jokaisen kuvauksen jälkeen on yhtä suuri, pelko epäonnistumisesta yhtä kiehtova. Istun ratikkaan ja tutkin uusia negatiiveja. Ikkunaa vasten ne näyttävät onnistuneilta. Mutta tiedän, että kuvat ovat erilaisia kuin odotan. Jokin on muuttunut. Ehkä kuvattavan silmät ovat juuri painumaisillaan kiinni, lapsi on heilahtanut tai jäljellä on pilke inhottavan teennäisestä hymystä. Ennalta suunniteltu kuva muuttuu sattuman ja yllätyksien kautta ja pakenee ottajaansa. Jos onnistuisin tekemään täydellisen valokuvan, tuskin jatkaisin kuvaamista.